minussa ei ole mitään ehjää
mursin häntäluuni teininä pulkkamäessä
lantiollani on arpi naulasta johon sen raapaisin
talvisin huuleni ovat rohtuneet
silmäni ovat nähneet kerjäläisen ja nälkää näkevän tiikerin
käteni ovat pidelleet veristä kangasta
jalkani ovat astuneet ohi kun olisi pitänyt jäädä ja huomata
sylini on jäänyt tyhjäksi iltoina joina pakahtuu yksinäisyyteen
polveni ovat taipuneet päivinä joina en ole jaksanut syödä
huulissani on haavoja omien hampaideni jäljiltä
sydämeni lyö liian kovaa kun pelkään
niskani on jäykistynyt kun on sanottu etten riitä
hiukseni halkeilevat helposti ja muuttuvat hauraiksi
ihoni kuivuu ja varisee paloina uuden tieltä
kaikki on jotenkin rikki
Kiehtova. Rakenteessa on luettelomaisuutta, mutta se rytmittää hyvin. Minusta viimeinen säe oli parempi kuin ensimmäinen (ja sitä myötä nimikin). Sillä on ehkä tekemistä luetteloinnin kanssa... Tarkoitan, että jos alussa toteaa, ettei mikään ole ehjää, ja sen jälkeen avaa sanomansa pienempiin osasiin, se tuntuu nurinkuriselta tässä, kun vertaa loppuun. Viimeinen säe kokoaa kaiken sanotun yhteen, toimii avaimena, joka annetaan vasta aivan viime hetkellä.
VastaaPoistaEn ollut ajatellut tota.. Nää ei yleensäkään oo kovin viimeisteltyjä. Ton ekan lauseen vois jättää vaikka kokonaan pois. Kiitos. :)
Poista